Joistakin sairauksista ja vammoista toipuminen voi viedä pitkään, vuosiakin, mutta sairauden kokemuksen ei silti tarvitse leimata loppuelämää.
Tieteellisissä tutkimuksissa etsitään selityksiä pitkittyneille oireille eri sairaustiloissa, kuten pitkäkestoisessa COVID19-taudissa tai lievän aivovamman jälkeisessä pitkittyneessä oireilussa, ja työkyvyttömyyden kriteerit ovat tarkastelun alla. Terveydenhuollon ja sosiaalivakuutusjärjestelmän keskipisteenä tulee kuitenkin olla kuntoutumisen mahdollisuus, ei sairauden loppumattomuus.
Oletus on, että sairastuneen näkökulmasta toipuminen on paras näkymä. Jos sairastunut kuitenkin kokee oireensa kyseenalaistetuksi, on mahdollista joutua sairausidentiteetin omaksumisen tielle, joka voi viivyttää kuntoutumista.
Terveydenhuollon tehtävä on avata toipumisen ja kuntoutumisen näköala ja antaa tukea ja hoitoa silloin, kun toipuminen ei toteudu odotetusti. Työhön, vaikka osa-aikaiseenkin, rohkaiseminen on keskeinen osa tukemista, koska työ on terveystekijä, joka antaa onnistumisen kokemuksia ja yhteisöllisyyttä. Kuntouttajien tehtävä on ohjata arjen kuntouttavaan toimintaan ja tavallisen elämän sisältöön ohjattujen kuntoutuskäyntien jälkeen.
Aivoja koskevissa sairauksissa ja vammoissa on hyvä muistaa vaurion korjautumisen, muovautuvuuden potentiaali. Jos oireiden koetaan lisääntyvän sellaisessa tapauksessa, jossa vaurio lähtökohtaisesti ei ole etenevä, tulee puuttua muihin taustalla vaikuttaviin hoidettaviin tekijöihin. Taustalla voi olla unen riittämättömyyttä, liikunnan vähäisyyttä tai perinteisiä sydän- ja verenkiertosairauksien riskitekijöitä, jotka kaikki vaikuttavat aivoterveyteen. Näihin tekijöihin puuttumalla voidaan ehkäistä myös uupumista ja tiedonkäsittelyn vaikeuksia.
Muistetaan kuntoutumisen mahdollisuus pitkittyneissäkin oireissa, se on sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta kestävä näkökulma.